Kirjoituskilpailu 2019

Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry ja Ilmastovanhemmat ry yhdessä järjestivät kaikille avoimen kirjoituskilpailun, jonka teemoina olivat ilmastonmuutos, ekokatastrofi, vanhemmuus ja lapset.

Kilpailuun otti osaa todella monta hienoa tekstiä. Julkaisemme tässä voittajakirjoituksen sekä jaetulle toiselle sijalle tulleet kirjoitukset. Kiitos kaikille osallistujille!

 

Ensimmäinen sija: Heikki Sormunen: La Nina, El Nino ja Il Masto

Jaettu toinen sija: Juha Mäkinen: Havaintoja hänestä ja Laura Finska: Vapaudensiirto

 

El Niño, La Niña ja Il Mastò – Isoisän iltasatu tulevaisuuden lapsille

Heikki Sormunen

 

On ilta jossakin tulevaisuudessa. Nukkumaanmenoaika. Tulevaisuuden lapset, Olivia, Emilia ja Aleksi, loikoilevat vuoteillaan. Isoisä astuu lastenhuoneeseen toivotellakseen hyvää yötä.

– Hyvää yötä lapsikullat, kajauttaa isoisä huoneen ovelta.

– Ei sanota, kuuluu tirskuvan kolmikon vastaus kuin yhdestä suusta ja Aleksi, toimien sisarusparven puhemiehenä, jatkaa vaatimuksella:

– Kerro ensin tarina!

Isoisä muuttuu mietteliään näköiseksi, nappaa oven pielestä jakkaran ja asettelee sen keskellä huonetta sijaitsevalle pyöreälle matolle. Istahtaessaan jakkaralle mies huokaisee hymynkare suupielessään:

– Jaa, vai tarina pitäisi. No mikäpä siinä, kun kerran pyydetään.

Vielä kerran isoisä vilkaisee kirkassilmäisiä kuulijoitaan, rykäisee äänensä auki ja aloittaa:

”Olipa kerran, eikä edes niin kovin kauan sitten, kolme iloista sisa-rusta. El Niño, La Niña ja Il Mastò. Voimakkaita, hyväntahtoisia jättiläisiä kaikki kolme. Kiertelivät pitkin poikin Sinistä planeettaa, kulkien kukin omia polkujaan niin kuin tahtoivat.

Sisaruksista nuorin, lämminsydäminen poikalapsi El Niño, viihtyi hyvin päiväntasaajan seuduilla. Aina silloin tällöin tämä hieman ilkikurinenkin jättiläispoika havaittiin eteläisellä Tyynellämerellä, ilmanpaineilla ja lämpimällä vedellä leikkimässä ja pasaatituulia pysäyttelemässä.

Samoilla seuduilla, eteläisellä Tyynellämerellä, viihtyi myös veljeänsä pidättyvämpi ja viileämpi isosisko La Niña, joka ilmaantui paikalle El Niñon suunnattua kohti uusia seikkailuja. Siivosi, rauhoitteli ja vilvoitteli viileämmällä merivedellä pikkuveljensä leikeissä nuhraantuneita päivän-tasaajan ranta-alueita. La Niña nautti suuresti isosiskon roolistaan ja hyväksyi rakkaudella El Niñon joskus riehakkaiksikin yltyvät toilailut.

Sisarusparven vanhin, suurin ja rauhallisin oli jättiläistyttö Il Mastò. Kaikkialla läsnä oleva, oikea jättiläisten jättiläinen. ”Äitihahmo”, jonka sylikin oli niin suuri, että siihen mahtui kerralla koko maapallo. Ja hyvä, että mahtui, sillä Il Mastòn tärkein tehtävä oli ylläpitää ja suojella ihmisten, eläinten ja kasvien elämää Sinisellä planeetalla.

Elämä Il Mastòn suojelemalla maapallolla hymyili. Ihmiset voivat hyvin ja osasivat elää sopusoinnussa luonnon kanssa. Tilaa riitti kaikille. Kenenkään ei tarvinnut kurkotella kuuta taivaalta eikä mennä merta edemmäs kalaan. Ruokaa ja juomavettä oli tarpeeksi jokaiselle ja luonto uusiutui ihan itsekseen. Rahaa ei tarvittu mihinkään eikä sitä ollut olemassakaan. Kaikki meni, tai ainakin olisi mennyt, varsin hyvin, ellei eräänä päivänä olisi noussut pienen pieni, harmittomalta näyttävä ”tuulenvire”. Tuulenvire, joka enteili rajumyrskyksi yltyviä muutoksen tuulia.

Muutos alkoi siitä kun yhdestä ajattelevasta ihmisestä tuli ajattelematon. Pikkuhiljaa tälle ihmiselle elämä maapallolla muuttui itsestäänselvyydeksi. Tämä ajattelemattomuus tarttui helposti ihmiseltä toiselle ja kuin pahin kulkutauti se levisi varsin nopeasti läpi koko ihmiskunnan, ympäri koko maapallon. Tartunnan saanut ihmiskunta muuttui itsekeskeiseksi, lyhytnäköiseksi, laiskaksikin, pelkästään omaa etuaan ajavaksi luonnon riistäjäksi. Näytti siltä, että ihmiskunta hyökkäsi tarkoituksella Maata ja kaikkea sen elämää suojelevaa jättiläistä, Il Mastòa, vastaan.

Ja minkä ihmeen takia ihmiset tekivät näin? Tullakseen itse keksimillään asteikoilla kaikkia muita ihmisiä tärkeämmäksi? Saadakseen itsellensä kaikkea mahdollista ja yhä enemmän ja enemmän? Tullakseen itse määrittelemillään tavoilla rikkaaksi, jopa kaikkia muita ihmisiä rikkaammaksi? Päästäkseen jollakin asteikolla toisia ihmisiä korkeammalle? Päästäkseen liikkumaan nopeammin? Näyttääkseen paremmalta kuin toiset? Tullakseen muiden ihmisten ihailemiksi? Näyttääkseen nuoremmilta, voimakkaammilta, viisaammilta, kaiken tietäviltä, jopa kuolemattomilta?

Tätä ihmiskunnan päätöntä ja päättymätöntä toivomuslistaa olisi voinut jatkaa loputtomiin. Saavuttaakseen haluamansa ihmiset käyttivät maapallon luonnonvaroja häikäilemättä hyväkseen. Il Mastò teki kaikkensa maapallon suojelemiseksi ja elämän turvaamiseksi planeetalla, mutta maanpiiriä tallaavia ajattelemattomia ihmisiä oli yksinkertaisesti liikaa. Maa saastui ihmisten jalkojen alla. Varsin pian sysimustia hiilijalanjälkiä oli kaikkialla ja voimakas Il Mastò uupui taistelussaan maapallon puolesta. Väsynyt jättiläinen alkoi oireilla. Aluksi tämä väsyminen näkyi pienenä kuumeiluna, mutta pienen pienin askelin Il Mastòn lämpötila nousi ja nousi. Lempeä jättiläinen oli vakavasti sairas.”

Isoisä hiljenee hetkeksi kuunnellakseen ovatko lapset vielä hereillä.

– Jatka! kuuluu Aleksin hiljainen kehotus.

– Jaksatteko vielä kuunnella? varmistaa kertoja kuulijoiltaan.

– Joo, jaksetaan, kuuluu yhtä aikaa kolmesta suusta.

Isoisä hymähtää, rykäisee ja jatkaa kertomistaan:

”Il Mastòn nuoremmat sisarukset huomasivat isosiskonsa sairastumisen ja huolestuivat kovin. Hetken mietittyään, mitä pitäisi tehdä, he päättivät asettua Il Mastòn rinnalle, käydäkseen omalla tavallaan taisteluun maapallon elinkelpoisuuden puolesta.

Varsin pian El Niño ja La Niña kuitenkin totesivat oman voimattomuutensa sisarensa auttamiseksi. Niinpä huolestunut kaksikko suuntasikin kulkunsa muiden jättiläisten luo kertomaan Il Mastòn sairastumisesta. He kohtasivat kaikki seitsemän Valtamerta ja molemmat Napajäätiköt. He kävivät puhumassa Maailman jokien neuvostossa ja kertoivat Kaikkien tuulten tapaamisessa syvän huolensa sisarensa Il Mastòn tilanteesta. Heidät kutsuttiin pääpuhujiksi Maanjäristyspäiville, Vulkaanisen toiminnan keskukseen ja tämän seurauksena itse Taivaan vahvuus, sihteerinsä Otsonikerroksen välityksellä, kutsui El Niñon ja La Niñan vieraakseen. Tällä vierailulla sisarukset saivat kuulla, kuinka Otsonikerroskin oli saanut kärsiä ihmiskunnan hyökkäyksistä. Taivaan vahvuuden luona he myös kohtasivat jättiläisistä kuumaverisimmän, Auringon valon.

El Niño ja La Niña onnistuivat tavoitteessaan saada puhuttua Maa-pallon vaikutusvaltaisimmat jättiläiset mukaan yhteistyöhön sisarensa Il Mastòn pelastamiseksi. Vierailuiden ja puheiden aikaansaannoksena kaikki matkan aikana kohdatut jättiläiset laativat ja allekirjoittivat yhteisen päätöslauselman. Päätöslauselmassa todettiin Il Mastòn sairastumisen perimmäiseksi syyksi ”ihmiskunnan ajattelemattomuus”. Päätöslauselman mukaan ”Kaikkinainen elämä Sinisellä planeetalla tarvitsee tervettä ja hyvinvoivaa jättiläistä, Il Mastòa. Ajattelematon, itsekeskeiseksi käper-tynyt, valtaa kahmiva, rahaa ja muita rikkauksia ahnehtiva ihmiskunta on keinoja kaihtamatta ja voimia säästelemättä saatava jälleen ajattelemaan ja huomaamaan se, että elinkelpoinen maapallo ei ole itsestäänselvyys. Jokaisen allekirjoittaneen jättiläisen on ryhdyttävä välittömiin ja riittävän tehokkaisiin toimenpiteisiin itsekeskeisen ihmiskunnan herättelemiseksi.”

Allekirjoitettuaan päätöslauselman jättiläiset alkoivat toimia. Ensimmäisinä toimeen tarttuivat Napajäätiköt, jotka varistelivat reuna-alueiltaan valtavia jäälohkareita sulamaan vedeksi Maailman meriin. Saamansa lisäveden avulla kaikki seitsemän Valtamerta alkoivat nostaa pintojaan ylöspäin. Seuraavana ihmiskunnan herättelyyn yhtyi Taivaan vahvuus päästäen irti hartioillaan pidättelemänsä vesimassat ja niin sateet piiskasivat Maata rajummin kuin koskaan ennen. Näin myös Maailman joet saivat lisää vettä, voidakseen virrata kohti Maailman meriä aiempaa vuolaammin ja sen ne, toden totta, suurella innolla ja voimalla tekivätkin. Kaikkialla maapallolla tulvivat joet ja niiden synnyttämät massiiviset mutavyöryt kurittivat ihmiskuntaa voimallisesti ja kovaotteisesti.

Tuulet ympäri maapallon yltyivät puhaltamaan entistä kovemmin. Tuhoisat Taifuunit, hurjat Hurrikaanit ja yksisilmäiset Trooppiset syklonit riehuivat. Erikokoiset Trombit tanssivat repivän kauniita piruettejaan Maan pinnalla ja myös pienemmät, paikalliset myrskyt osallistuivat kaikin voimin ihmiskunnan herättelyyn.

Jättiläisten ylläpitämässä Vulkaanisen toiminnan keskuksessa paineltiin Tyynenmeren tulirenkaan toimintaa sääteleviä näppäimiä ja maan-järistysten määrä alueella lisääntyi. Mannerlaatat liikkuivat kirskuen toisiaan vastaan, kuin huutaen hälytystä ihmiskunnalle. Maanjäristysten aiheuttamat valtaisat hyökyaallot, tsunamit, vyöryivät mereltä mantereelle. Vastustamattomasti eteenpäin, ihmisille suurta tuhoa ja surua tuottaen. Vulkaanisen toiminnan liukusäätimillä lisättiin maapallon tulivuorten aktiivisuutta ja niinpä nämä jättimäiset savupiiput syöksivät maan uumenista ihmisten ihmeteltäviksi valtaisia, tulikuumia laavavirtoja ja massiivisia, auringonkin pimentäviä tuhkapilviä.

Myös kuumaverinen Auringon valo syttyi puhuttelemaan ihmiskuntaa entistä tulisemmin ja kun ihmiskunnan vahingoittama Otsonikerros vetäytyi syrjään suojelemasta Maata, oli paahde valtavaa. Lämpöennätyksiä mitattiin kaikkialla. Polttava kuivuus kiusasi ihmisiä ja eläimiä. Valtaisat metsäpalot loimottivat kuin jättimäiset merkkitulet joka puolella maapalloa. Jättiläiset tekivät kaikkensa saadakseen ihmiset ajattelemaan tekojensa seurauksia. Mahtavat luonnonvoimat puhuttelivat ihmisiä rankemmin kuin koskaan aiemmin, mutta kuuliko itsekeskeinen ihmiskunta? Ihmiset kyllä huokailivat jättiläismäisten luonnonvoimien jyllätessä, mutta minkäänlaista merkkiä katumuksesta ja käyttäytymisen muutoksesta ei silti ollut havaittavissa. Ihmiset tuhosivat maapalloa kiihtyvällä vauhdilla ja Il Mastò voi päivä päivältä huonommin ja huonommin.

Kunnes sitten, eräänä erittäin tuulisena päivänä, alkoi tapahtua jotakin. Tuolloin, tuota voimakasta tuulta kuunnellessaan, pieni Suomi-neito ymmärsi sen, mitä jättiläiset puheillaan ja teoillaan tarkoittivat. Kansakuntien pienimpiin kuuluva neitonen säikähti, keräsi rohkeutensa, korotti äänensä ja huusi koko maailman tiedonvälityksen kautta kaikin voimin ja kaikkialle:

”Hälytys kaikki kansakunnat ympäri maapallon! Elämämme suojelija, meille kaikille tärkeä ja rakas jättiläinen, Il Mastò, on meidän takiamme sairastunut vakavasti! Nyt tarvitaan koko ihmiskuntaa, kaikkien ihmisten oikeita tekoja Il Maston pelastamiseksi!”

Isoisä hiljenee kuunnellakseen vieläkö lapset ovat hereillä. Vuoteista ei kuulu muuta kuin rauhallisen unen tuottamaa pehmoista tuhinaa.

– Jaaha, tarina Suomi-neidon teoista Il Mastòn pelastamiseksi saakin näköjään jäädä seuraavaan kertaan, hymähtää isoisä. Mies katselee vielä hetken lapsenlapsiaan, nousee sitten seisomaan ja ottaa jakkaran kainaloonsa viedäkseen sen takaisin huoneen seinustalle. Päästyään oven luo raukea kertoja vilkaisee taakseen ja kuiskaa:

– Hyvää yötä lapsikullat. Nukkukaa hyvin ja turvallisella mielellä, sillä Suomi-neidon ansiosta Il Mastò pelastettiin.

Isoisä kääntyy poistuakseen lastenhuoneesta. Oikea käsi hakeutuu katkaisijalle. Valo sammuu, ovi sulkeutuu ja oven sulkeutuessa pimeys laskeutuu nukkujien ympärille. Pienen pieni, kuunsirpin muodostama heijastus livahtaa kuitenkin vielä verhonraosta sisään, hoitamaan nukkujille turvaa ja toivoakin tuovaa yövalon virkaa.

 

 

Havaintoja hänestä

Juha Mäkinen

 

Hän on kolmen vanha. Hän tietää jo, että roskaaminen on tyhmää, samoin kuin töhryjen maalaaminen. Hän tietää, että on olemassa biojätettä ja sekajätettä, mutta ei ole ihan varma, kumpi tulee etummaiseen ja kumpi taaimmaiseen astiaan, eikä aina muista, mitä etummainen ja taaimmainen tarkoittavat.

Hän tietää myös Kolumbuksen laivojen nimet, Beatlesin jäsenten nimet ja paljon muuta. Mutta hän ei vielä tiedä ilmastonmuutoksesta, salametsästyksestä tai kuudennesta sukupuuttoaallosta. Hänen isänsä tietää vaikkei aina haluaisi tietää. Isä tietää myös, että joskus hänelle näistäkin on puhuttava, mutta milloin ja miten? Hän joutuu pelkäämään jo aivan tarpeeksi – liian kovaäänisiä koiria, sängyn päädyn heittämää varjoa tai unissa esiintyviä koneihmisiä. Olkoon hänellä oikeus olla pelkäämättä vielä sen aikaa kuin se on mahdollista.

Hänellä on omat ilmastosyntinsä, jotka ovat todellisuudessa hänen vanhempiensa syntejä.

Hän on matkustanut autolla useita tuhansia kilometrejä, ja jos vain voisi, hän ajaisi varmasti kaiket päivät kilpaa Salama McQueenin kanssa. Tänä aamuna hoitoon mennessä hän ilmoitti, että isän Nissaniin voisi asentaa takaspoilerin ja isomman moottorin. Hänen isänsä muistaa kyllä, miten hieno asia autot olivat lapsuudessa.

Lentokoneellakin hän on kerran lentänyt, niin pienenä ettei sitä oikein muista. Se matka kaduttaa hänen isäänsä, joka lensi ensimmäisen kerran elämässään vasta 26-vuotiaana ja olisi halunnut tarjota hänelle mahdollisuuden säilyttää eräänlaisen puhtauden, antaa valita vasta aikuisena, sortuuko lentomatkustamiseen vai ei.

Hän syö lihaa. Hänen vanhempansa ovat tyytyväisiä siitä, että hän ylipäänsä syö, sillä hän on kovin pieni ikäisekseen.

Viime keväänä hän osallistui ilmastomarssille. Hänen äitinsä kysyi, haluaisiko hän tehdä marssia varten pienen kyltin, esimerkiksi maapallon. Hän halusi tehdä auton. Siitä tulikin hieno vihreä auto. Sitäkin vihreämpi, kun se oli kartonkinen. Marssia seuranneena maanantaina hän valisti myös hoitotätiä: ”Nyt on pakko, ilmastolakko!”

Hän on kaupunkilaispoika, ja kun hän oikein pahasti suuttuu, hän esittää kovimman mahdollisen uhkauksensa: ”Sitten minä muutan pois taajama-alueelta!” Hän on kaupunkilaispoika, mutta tykkää puista. Oikein suuren puun nähdessään hän voi haluta kokeilla, ylettääkö sitä yhdessä isän kanssa halaamaan niin, että saa sormista kiinni.

Hän on kolmen vanha, ja hän saattaa hyvin olla elossa vielä vuonna 2100. Silloin hän voi tarkastella mennyttä aikaa, vanhempiensa ja isovanhempiensa elämää, ja ihmetellä ihmiskunnan kyvyttömyyttä elää viisaasti. Toivottavasti hänellä on silloin vielä toivoa paremmasta. Hänen isältään se on joskus kadoksissa.

 

Vapaudensiirto

Laura Finska

 

Roikumme jaloistamme, lattialla on kuivunutta verta, rauta maistuu suussa ja meidät sullotaan pieneen tilaan niin että raajamme vääntyvät emmekä tiedä mihin joudumme, sillä aina jostain saapuvat kädet, ne takertuvat meihin, rikkaruohoihin, jotka on kitkettävä pois, vääntelehdimme keinovalossa kuin hyttyset kämmenen kohotessa ilmaan. Jotkut ovat reippaita, nostavat päitään metallikaltereiden välistä, unohtavat että ulkona on kevät, että taivaalla kiitää pääskyjä ja kärpäsiä, jotka hyppivät selältä toiselle kuin rannassa välkehtivät lapset, kiveltä kivelle. Kupeisiimme poltetaan välinpitämättömiä katseita, ne kihelmöivät kuin auki revityt ranteet, suupielet ovat kuivuneet kiinni toisiinsa, kieli makaa suussa ja jossain likaantuneen ruhomme alla sorkan kokoinen lihas pumppaa verta jäljellä oleviin osiin. Utareemme painuvat maahan, ne ovat arat ja tulehtuneet, ihmisten välit, seisomme ritilöillä omassa ulosteessamme, olemme keinotekoisesti lyhennettyä sarveisainesta. Vasikat imevät toisiaan, saavat kaksi kolmannen asteen palovammaa kumpaankin kehittymättömään sarveen. Tämä on meidän kotimme, kaulamme kahden raudan välissä.

Kaupungissa paistaa aurinko ja kauheat tarinat ovat vain tarinoita, joilta puuttuu katse, ihmiset kasaavat ostoskärryihinsä sisäfileetä, nappaavat kylkeen pullon viiniä ja heittävät ohikulkiessaan muutaman kolikon Yhteisvastuu-keräykseen, kuvittelevat että heillä on omatunto, mutta se hajoaa ilmaan kuin metaani, poistuu kehosta tietämättömänä röyhtäyksenä. Tsunamit ajavat ihmisiä puihin ja lentokoneisiin, jotka eivät saa laskeutumislupaa, taivaalta kantautuu pettyneitä tuhahduksia, kun kuohuviinitarjoilu keskeytyy turbulenssin vuoksi. Äänet vaimenevat suljettujen silmien taakse, uima-altaan reunalla retkottavien kehojen alle – ihmisiin, jotka eivät laske jalanjäljissään roikkuvaa hiiltä. Tuuli on paksua ja vetelää, se poukkoilee jalkakäytävältä toiselle kuin eksynyt juoppo, jonka vuoksi yksikään ei malta pysähtyä, niin hemmetin kiireisiä kaikki ovat. Kierrämme totuutta kuin tulivuorta, se saattaa syöksyä päällemme hetkellä millä hyvänsä: tulevaisuutemme on kasvien varassa, joiden vaginat on ommeltu umpeen.

Missä ovat mustikanvarvut, heinät ja neulaset, kun levitämme haaramme muiden nähden, synnytämme tarinoita, joita kukaan ei halua kuulla, niissä sidekudoksemme repeytyvät ja huuto pesii lapaluiden välissä, se nousee seiniä pitkin ylös, kun koikkelehtivat jalat lasketaan paljaalle käytävälle. Suomalaisia lapsia rahdataan ruotsinlaivoihin, nimilaput kääntyilevät ympäri aallokosta karanneessa myräkässä, olemme äitejä laiturilla, vilkutamme nenäliinat käsissämme, kunnes tunnemme vihlovaa kipua rintalastojemme alla ja meidän on pakko kääntää selkämme. Lapsemme ottaa vastaan joku toinen, vieras syli. Samat lapset juoksevat puutalojen pihoilla, pinkovat aamun pimeydestä punajuuritaivaan halki kanervikkoon, kunnes verhot vedetään pois kaupungin edestä ja totuus paljastuu: siili on käpertynyt maapalloksi ihmisen eteen. Jalat puskevat hiekkatien läpi kuin maitohampaat suuhun, niilläkin on juuret ja juurissa mätää, kengänkärki iskeytyy siilin kuonoon, harkitsematon ajatus muuttuu teoksi ja siilin ruhjeisessa ihossa ihminen, jota kukaan ei rakasta. Tulee hiljaista. Jos joku pysäyttää kylän raitilla, mitään ei ole tapahtunut.

Illalla nakkikioskilla jonotetaan suolia ja sämpylöitä, mies lyyhistyy katukivetystä vasten, kurottaa kohti naista, joka kipittää korkokengissään Möllevångstorgetin aukiolle eikä pysähdy, vaikka miehen päästä tippuu verta asvaltin railoihin, se valuu juoksevina noroina kohti viemäriä, joka laskee kaupungin alle. Rotat juoksevat iloisesti, väistävät valoa, joka valuu sisään viemärisukeltajien otsalampuista. Asukkaat valuvat porttikongeista jugend-taloihin, hanoista lasketaan juomakelpoista vettä, valitetaan huonosta säästä ja siitä että Hulluilla Päivillä myydään nahistuneita goji-marjoja, voitteko uskoa! Hulluilla Päivillä. Siellä on liikaa keltaisia ilmapalloja ja muovilla verhottuja alennustuotteita, joissa on se sama typerä haamu joka vuosi. Heti aamulla järjestyksenvalvoja saapuu aukaisemaan ovet, lasi-ikkunan takana hätäiset liikkeet: ihmiset ryntäävät sisään, tönivät toisiaan kuin kahlaisivat levää täynnä olevassa lammessa, happi vähenee, laskostuu hätäisiin askeliin, kainalot hikoavat ja sukat alkavat haista, kyynärpäät painautuvat vieraisiin kylkiin ja jossain toisenlaisten tapahtumien keskellä vasikoiden ristiinnaulitut nilkat. Ei ole väliä elääkö, jos kukaan ei katso.

Pulttipistoolilla otsaluun läpi, langalla neulansilmään, ruho koukkuun ja mekko vaateripustimeen. Koneet pumppaavat 7000 litraa maitoa paisuneista utareista, Kim Kardashdian pumppaa perseensä Instagramiin, älypuhelimien näytöillä tehtaissa ompelevien kovettuneet sormet. Meilläkin on hintalappumme, se lätkäistään muovirasian kylkeen. Sähköpiiskan iskut kumahtavat aivokuoren alla, yksi askel eteen, yksi taakse, ketju kilahtaa kuin triangeli metallitankoa vasten. Runko värähtelee. Kylmien lamppujen alta kuuluu ujellusta. Vaikka ääni ei ole voimakas, sen voi kuulla sinfoniaorkesterin yli.

Kaivinkone työntyy nurmikon läpi maaperään, äänet työntyvät korviimme, liian syvälle tungetut sormet, sisälmykset haisevat, me haisemme, kuvotus muhii märehtivissä poskissamme, hengitämme pysähtynyttä ilmaa, ruumista kerrostaloasunnossa, virtsa ja uloste tunkeutuvat sieraimista sisään, kieppuvat onteloissa kuin tyhjissä peilisaleissa. Tarraamme kiinni toisiimme, riuhdomme korvia, villalankaa kerästä, kahlaamme eritteissämme emmekä hyväksy tiellemme tulevia. Olemme samaa laumaa – meidän on jaettava kaikki, tallottava toistemme päälle.

Ihmiset kulkevat sakset käsissään, leikkaavat sieltä mistä haluavat, terävät kärjet kopsahtavat kalloa vasten. Ostoskeskuksen myyjä kuuluttaa, että äiti odottaa infopisteellä, mutta täällä ei odota kukaan: vasikan sisällä hyllyjen väliin hukkunut lapsi, villiruusut huojuvat tienposkessa kuin huterat jalat liukkaalla alustalla, suupielestä valuu maidonkorviketta harmaalle lattialle. Mainoksissa mekin olemme onnellisia, ihmiset varaavat pöytiä ravintoloista, valitsevat menuusta medium-pihvin kurpitsapedillä, tuntevat olonsa keveäksi, haarukoivat suuhunsa sopivan kokoisia paloja. Jokaisessa haarukallisessa on verta ja totuutta, mutta he nauravat ja kohottavat maljoja, kuvittelevat apiloita lautasiensa ympärille.

Eikä tämä ole vain meidän tarinamme. Kahden tunnin ajomatkan päästä Tokiosta sijaitsee Agokiharan metsä, jonne ihmiset saapuvat tekemään itsemurhia, kyltit kehottavat ajattelemaan läheisiä ja hälyttämään apua, mutta ihmiset ovat ahdistuneita ja tosissaan, Fuji-vuori seisoo hievahtamatta paikoillaan ja kuulee kuinka ihmiset yksi toisensa jälkeen valahtavat polvilleen maahan. Metsänvartijat vetävät pitkää tikkua siitä kuka nukkuu kuolleen ruumiin kanssa, sillä muuten yureit, kuolleesta ruumiista nousseet henget, alkavat piinaamaan vastaantulevia ihmisiä. Yksi miehistä löydetään puunjuuren luota, tuntemattomat sormet pysähtyvät kaulavaltimolle, hälyttävät apua – mies hengittää vielä. Helikopteri laskeutuu keskelle metsää, ensihoitajat nostavat miehen paareilla koneeseen ja kiinnittävät turvavyöt. Mies kiidätetään teho-osastolle. Lääkärit tekevät kaikkensa, mutta sairaalassa miehen kunto heikkenee äkisti. Kuolinaika kirjataan ylös. Miehen henkilöllisyystiedoissa lukee, että hän on antanut suostumuksensa elinluovutukseen. Seuraavana iltana hänen sydämensä leikataan irti. Ihmiset ovat luotijuniin ryntääviä pukuja ja salkkuja, he tuijottavat älypuhelimiaan, räpsivät selfieitä vilkkailla kaduilla ja nostavat kaksi sormea pystyyn rauhan merkiksi. Yksi tytöistä säätää kuva-asetuksista valoisuutta kirkkaammaksi. Hän keskittyy hymyilemään niin ettei erottuisi muista, toivoo pääsevänsä luomienkorjausleikkaukseen ja saavansa länsimaalaiset silmät, aivan pian hänen elämänsä muuttuu, mutta nyt hän kääntää päätään, kaappaa ystävät kainaloonsa, ikuistaa tämän hetken eikä tiedä että tuo sairaalaan kuljetettu mies on hänen isänsä.

Viattomat valkohäntäpeurat eksyvät keskelle autoteitä, kaksi kiiluvaa silmää valahtaa maahan, kun kuorma valuu rekan suusta ulos, ihmiset eivät uskalla kulkea ilman aseita ja siellä missä pitäisi olla kantavaa, paksua jäätä, merivesi virtaa leikkisästi kuin lapsi, pelkoa vailla. Hylkeiden maidossa on kemikaaleja, ihmiset juovat muovia ja valaat tukehtuvat, Donald Trump heilauttaa kättään, Fake news eikä mieti ihmisiä, jotka vetävät kasvoilleen hengityssuojaimen, kun lähtevät töihin, sillä ilma on paksua savea, joka liimautuu soluihimme kuin valkovuoto pikkuhousuihin. Grönlannin jäätiköltä valuu makeaa vettä, se on suolaista kevyempää eikä painu pohjaan, vaikka pakolaiset Välimerellä painuvat, ruumiit huuhtoutuvat rantaan muovijätteen mukana, ihmiset ovat riekaleisia osia ja luuta, paidan sisälle muovitaskuun ommeltuja passeja. Golfvirta on poissa tolaltaan, sillä kaiken se näkee: sata ihmistä ahtautuu kumiveneeseen, laineiden alta nousee hätäisiä käsiä, osa jää puristuksiin, tukehtuu polttoaineeseen ja ne jotka kuvittelevat pääsevänsä perille, palavat öljyssä. Mustapääkerttujen sulat takertuvat laittomiin verkkoihin, niitä on ripustettu ryijyiksi rantaviivan ylle. Kuolleet ovat sarja numeroita ja tapahtumia, heidät suljetaan muovipusseihin ja tutkitaan.

Aurinko, punainen Jumala luikertelee ilmakehän läpi eikä meillä ole varaa sellaisiin voiteisiin, jotka suojaisivat meitä, kissat eivät enää putoa parvekkeelta jaloilleen, kaikki menee päin helvettiä, niskanikamat rasahtelevat kuin etanat keväisellä pyörätiellä, yhdeksän elämän sijaan meillä kaikilla on vain tämä yksi, niin vinhasti maapallo pyörii. Villi säteily keikkuu nenänpäässä, ihohuokoset laajenevat kuin kauppakeskukset keskusaukioilla, olemme muovikuvun alla olevia muutoksen osia. Nidomme yhteen maanisia suunnitelmiamme, luulemme voittavamme tämän taistelun, mutta elohopea pyörii nurkissamme kuin ylimääräinen anoppi, kunnes merenpinta nousee ja nielaisee suurkaupungit. Kodit joissa pidetään toisia kädestä.

Peltosirkkujen läpikuultavat luut, rivissä kuin kanteleen kielet, keuhkot painuvat kasaan, huonosti pystytetyt teltat, kemikaaleja suihkutetaan maissi- ja viljapeltoihin, ne imeytyvät maaperästä vesistöihin eikä mikään enää lennä tai pidä ääntä: auton tuulilasissa auki revähtäneitä hyönteisten silmiä. Mehiläisten jousipyssyjalat tarttuvat pyyhkimiin, ne ovat hylänneet pesänsä, jättäneet kuningattaren oman onnensa nojaan ja lentäneet pois sahanpurua aivoissaan kuin Alzhaimer-potilaat raidallisissa pyjamoissaan, yhtä kaukana kotoa. Niillä ei ole hajuakaan siitä minne päin niiden kuuluisi kulkea, sillä torjunta-aineet ovat iskeneet kyntensä aivojen soluihin kuin halpaan marmeladiin. Ja autossa istuu mies matkalla sydämensiirtoon, hän ruiskuttaa tuulilasinpuhdistusnestettä vääntyneiden tuntosarvien päälle, nojautuu kiinni penkkiin ja puristaa rattia rystyset valkoisina. Aurinko polttaa poolopaidan kaulukseen ja mies kiroaa kaikki hyönteisiin liittyvät pelkonsa, mutta ei riisu paitaa, vaikka on toukokuu ja paljaita sääriä vilisee kaikkialla. Hän ei muista minne on menossa, ajaa vain eteenpäin ja on kuulevinaan jostain siiveniskuista lähtevää pörinää. Moottoritien laidalla taikuri heilauttaa sauvaa, nostaa maasta auringonkukkia ja päärynäpuita, painaa silinterihatun päähänsä ja kumartaa, vaikka kukaan ei taputa.

Aivokuolleen tokiolaismiehen sydäntä kiinnitetään verisuoniin, mölysammakko hyppää ilmaan viimeisen kerran ja Hermanin pelot katoavat hetkeksi, sillä välillä maailma menee menojaan, lääkeainejäämät laskevat jokiin, jotka tyhjenevät meritaimenten kuduista eikä Herman ole näkemässä kuinka kylvökoneet iskevät hampaansa töyhtöhyyppien pesiin, kuinka ihmiset kohentavat asentoaan avokonttoreissa, kuinka vyönsoljet kiristävät ja bagelit katoavat kahvihuoneista. Lääkärit ojentelevat instrumentteja toisilleen, kirurgin käsi on vakaa, kun aurinko laskeutuu Hermanin työpöydälle, nokkosperhonen keskelle valkoista tapettia. Kevät saapuu kuin pyörävarkaissa olevat kaupunkilaiset.

Herman siirretään vuodeosastolle toipumaan, hänen tilansa on vakaa. Huoneen nurkassa on televisio, uutisankkurin ilmeettömät kasvot kiinnittävät kaikkien muiden huomion paitsi Hermanin. Hän on keinotekoisessa unessa, kaukana Pakistanista, jossa tuhat ihmistä kuolee ja 80 000 joutuu sairaalaan, ruumishuoneet täyttyvät kuin ostoskeskukset Black Fridayna, kaikille ei riitä tilaa ja osa vainajista mätänee 45-asteen helteessä. Perheet ovat ilman ilmastointia ja vettä, vilvoitellakseen nuoret heittäytyvät sillalta kanavaan, huonokuntoisimmat tuupertuvat kaduille, kuolevat silmät auki. Viimeisessä kuvassa kierteissarvikauriit kulkevat vuoristossa, kuopsuttavat maata ja nostavat päitään, aistivat vaaran sarvien väliin osuvissa säteissä.

Irma-hurrikaani kyllästyy katselemaan sivusta, nousee takajaloilleen ja irvistää, sen lihaksissa marssii joukko sotilaita, merivettä ja voimakasta tuulta, ihmiset kirkuvat eivätkä tiedä, että kaikki on turhaa. Irma tarttuu talojen kattorakenteisiin, painaa laudanpätkän polveaan vasten ja taivuttaa, niin että palmut katkeavat ja autot lentävät puiden yli pelloille, ovet avautuvat avonaisille kaduille, irtoavat liitoksistaan kuin ihmiset, jotka hurrikaani tempaisee mukaansa. Rekat kaatuvat kyljelleen, rakastajattaret vieraisiin sänkyihin, elämä on itsekeskeistä ja pysähtynyttä, joku kuiskaa korvaan harkitsemattomia sanoja, kun ruumis kamppailee rajojaan vastaan. Kännykkä piippaa. Herman herää, hapuilee puhelintaan sairaalapöydän reunalta. Hoitaja kiiruhtaa huoneeseen, kohentaa tippaa – hymyilee mennessään. Irma välkkyy puhelimen näytöllä.

Ihmisiä tulee ja menee, omaiset laskevat maljakoihin vettä ja leikkokukkia. Syöpäleikkauksesta toipuva nainen säätää televison ääntä kovemmalle. Idonesian Citarum-joen varrella haisee kasvovoiteelta, pinnalla kelluu jätteitä, muovipulloja ja huumeruiskuja, 30 miljoonaa ihmistä peseytyy joessa joka aamu. Yksi heistä kumartuu, kahmaisee vettä suuhunsa, pumppaan hänen kehoonsa viisi litraa verta minuutissa. Joen varrella hurisee 200 tekstiilitehdasta, ne laskevat veteen lyijyiä, elohopeaa ja arseenia. Samaa vettä käytetään riisien kasteluun. Järvi on värjäytynyt ruskeanpunaiseksi, väri vaihtuu sitä mukaan, mitä ainetta jokeen pääsee. Herman keikkuu veneen toiseen päätyyn, asettaa airot paikoilleen. Hän on ottanut vapaata töistä, soittanut flyygeliä lentokentän terminaalissa, sävelet ovat juosseet sormia pitkin Indonesiaan – Hermanin äiti on kalpea ja vakavasti sairas. Soudamme muovin seassa, lapset sukeltelevat ja roiskivat vettä toistensa päälle, heidän selässään on laikukasta ihottumaa. Airo nousee ylös vedestä, se on sotkeutunut liejuun ja tekstiileihin. Rannoilla poltetaan muovia, savupilvi kohoaa talojen ylle, vihaiset lieskat nousevat harmaalle taivaalle. Citarum-joki yskii verta, ravistelee likaa hartioiltaan kuin liikemies kuraa housujensa lahkeista. Irmakin on täällä, istuu veneen keulassa ja hengittää kämmenissään olevaa saippuan tuoksua, nauru lävistää sormenpäät, tunkee väliimme. Sinä päivänä kaikki muuttuu, mutta Herman hymyilee ensin. Punakaulakyyhkyt sahaavat taivaalla, Hermanin äidin käsi roikkuu sängyn laidan yli, orankien kädet roikkuvat puista ja jossain kauempana maa järisee. Rummutan rintakehää jaloillani, vaihtoehtoja ei ole: tilani on kapea ja rajattu.