Miksi ihminen vahingoittaa ja tuhoaa luontoa ja mikä saisi hänet pysyvästi lopettamaan sen? Tieto ja valistus? Moraaliin vetoaminen, syyllistäminen, lait ja valvonta, keppi ja porkkana? Näitä kaikkia tarvitaan oikeissa suhteissa, mutta riittäkö se?

Tuskin tieto, lait ja luontodirektiivit yksinään muuttavat ihmisen käyttäytymistä. Tietoa on jo tarpeeksi, tiedämme hyvin mitä pitäisi tehdä ja varsinkin mitä ei pitäisi tehdä. Jatkamme silti kuten ennen. Jotain on perusteellisesti vialla, kun ihminen käyttäytyy luontoa, omaa synnyttäjäänsä, kohtaan kuin barbaari ja psykopaatti, vailla kunnioitusta ja myötätuntoa.

Eräs keskeinen syy on yhteenkuuluvaisuudentunteen puuttuminen. Vasta kun ihminen tuntee kuuluvansa luontoon ja tuntee yhteenkuuluvaisuutta kaiken kanssa luonnossa, on toivoa, että hän pysyvästi muuttaa käyttäytymistään. Samoin kuin emme halua vahingoittaa perhettämme, läheisiämme ja ystäviämme, pitäisi olla luonnollista, että emme halua vahingoittaa luontoa.

Parhaassa tapauksessa yhteenkuuluvaisuudentunne on synnynnäinen. Tieto, valistus, mielenkiinnon herättäminen, elämän tarkoituksen miettiminen, filosofointi – nämä voivat myös auttaa sen oivaltamisessa. Älyllinen lähestymistapakin voi johtaa tunteen heräämiseen. Liikkuminen luonnossa, eläinten ja lintujen tarkkaileminen voi myös edesauttaa yhteenkuuluvaisuudentunteen saavuttamisessa.

Voidaan miettiä luonnontieteellisiäkin perusteita yhteenkuuluvaisuuden tunteelle. Kuuluuko ihminen luontoon? Ihminen ja muut lajit ovat kaikki luodut samojen alkuvoiminen ja tapahtumasarjojen kautta. Miksi emme kuuluisi luontoon, miksi olisimme ihan erilaisia ja irrallisia? Kaikissa lajeissa on enemmän yhdistäviä piirteitä kuin erottavia, jos tarkastellaan asiaa hieman laajemmin ja syvemmin.

Jokainen, jolla on esim. koira, kissa tai hevonen, tietää miten paljon näiden tunteet ja reaktiot muistuttavat ihmisen omia. Monet eläimet kaipaavat hellyyttä ja myös osoittavat sitä, kiintyvät ja ikävöivät, ovat huumorintajuisia ja voivat loukkaantua. Uusissa tutkimuksissa on todettu, että rotatkin nauravat ja apinoilla on todistettavasti kehittynyt itsetietoisuus. On ajatuksia herättävää joskus seurata vaikkapa ihan tavallisen variksen touhuja, päänliikkeitä ja katseita.

Varsinkin kaikki tärkeät ja suuret tuntemukset kuten pelko, uteliaisuus, hoivaaminen, leikkisyys, kiintyminen, ikävä, rauhattomuus, viha, riemu – ja ennen kaikkea elämänhalu – ovat kaikille yhteisiä. Tämä osoittaa, että tunnemme, ajattelemme ja reagoimme hyvinkin samantapaisesti.

Tästä seuraakin kysymys, voidaanko lajeja asettaa arvojärjestykseen. Mikä olisi se tekijä, minkä perusteella järjestys määriteltäisiin – fyysinen voima, äly, ulkonäkö, hyöty – ja kenen näkökulmasta? Jos joidenkin tekijöiden perusteella laadittaisiin lajien arvojärjestys, tarkoittaisi se samalla sitä, että samat tekijät asettaisivat myös ihmiset arvojärjestykseen ihmiskunnan sisällä. Tämä on jyrkästi humanismin vastainen käsitys.

Suuret ikimetsät vaikuttavat kulkijaan syvästi, niissä voi saada ikimuistettavia kokemuksia ja tuntemuksia. Kun tällaiseen metsään astuu, on kuin astuisi pyhäkköön, tuntuu että pitäisi ottaa lakki päästä ja polvistua. Voi todella tuntea, että kaikki kuulumme samaan perheeseen, maa, puut, kivet, sammaleet, linnut, hirvet, ilma, sade, pilvet…Nämä ovat tärkeitä hetkiä ja kokemuksia ihmisen henkisessä kasvussa.

Lähiluonto on yhtä tärkeä. Luonnon tulee kuulua arkipäivään, myös kaupunkilaisilla. Jokainen puu ja pensas on pala luontoa, jokainen varpunen, varis ja peipponen, siili, jänis ja sammakko ovat kanssaeläjiä. Lapsilla on oltava lähellä kotia luontoalue, missä tämän voi kokea. Aikuisille se on yhtä tärkeätä. On paikka, missä mieli lepää eikä tunne paineita ja vaatimuksia. Maan tuoksu koskettaa jotain sisällämme ja elvyttää, puiden runkojen kaarna tuntuu hyvältä paljaaseen käteen, läheisyys, hiljaisuus ja rauha – joskus lintujen äänekäs konsertti tai rajuilman ravistelu – kaikella tällä on eheyttävä vaikutus.

”Hallittu hoitamattomuus” on mainio sanonta. Se lienee peräisin biologi Yrjö Hailalta ja tarkoittaa sitä, että yhdyskunnissakin pitäisi jättää suurin osa puistoista hoitamattomiksi. Tämä onkin luonnon parasta hoitoa, sillä luonto hoitaa itse itsensä parhaiten. Biodiversiteetti kärsii kaikenlaisesta karsimisesta, ruohon leikkaamisesta ja muusta muokkaamisesta. Tämä hoitamattomuus on myös taloudellisesti edullista. Kysymyksessä ei ole leväperäisyys, vaan kunnioitus ja viisaus.

Kun liikkuu säännöllisesti lähiluonnossa, rannoilla, metsiköissä ja unohdetuilla ”joutomailla”, syntyy side ja kiintymys kotiseutuun, sen puihin, kiviin, lahdenpoukamiin, kukkuloihin, lammikoihin ja takapihojen pöheikköihin. Kaiken näkee kauniina ja merkityksellisenä, herää halu puolustaa niitä jos ne ovat uhattuina. Tällaisesta voi syntyä luonnon laajempi ja syvempi ymmärrys – itse elämän ja sen tarkoituksen aistiminen. Elä ja anna elää.

 

Göran Ekström