Vesl järjesti syksyllä 2017 metsä-aiheisen kirjoituskilpailun. Kirjoituskutsu kuului näin:
KIRJOITUSKILPAILU
Kerro Nilsille, mitä metsä on
Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry avaa ajankohtaisen metsäaiheisen kirjoituskilpailun, jonka idea syntyi, kun europarlamentaarikko Nils Torvalds lausahti Helsingin Sanomissa 11.7.2017 näin:
”Siihen asti pitää tehdä hartiavoimin työtä ja lähettää paimenkirjeitä ja yrittää selittää, mitä metsä on.”
Meppimme suomii EU-parlamentin tietämättömyyttä metsäasioissa. Ympäristövaliokunta kun on juuri linjannut, että Suomen on vähennettävä metsähakkuita. Suomessa kaikki, Torvalds mukaan luettuna, eivät ole ottaneet ilolla vastaan tätä päätöstä, vaan haluavat jatkaa hallituksen tavoitetta lisätä hakkuita entisestään.
Vaikka EU pääsääntöisesti talouskasvutavoitteineen onkin luonnon kannalta tuhoisa järjestö, saattaa sen syövereistä joskus putkahtaa rakentaviakin ehdotuksia. Me luonnonsuojelun ja luonnon monimuotoisuuden puolesta huolta kantavat olemmekin parlamentin päätöksestä iloisia. Entä sinä? Kerro meille ja Nilsille, mitä metsä on!
”Aikooko Torvalds kertoa, että metsä on kirkko? Vai että se on hiilinielu? Että tavoitteena on, että puutuote on käytössä pidempään kuin uuden puun kasvaminen sen tilalle kestää? Kuka päättää, mitä sinun metsäsi on?” – Tere Vadén
Vesl kiittää kaikkia kilpailuun osallistuneita!
Jotta muutkin pääsevät nauttimaan kilpailun annista, julkaisemme tässä finaaliin valitut tekstit. Ensin Kaisa Illukan voittajateksti (julkaistu Elonkehässä 4/2017) ja muut finalistit satunnaisessa järjestyksessä.
Kaisa Illukka: Metsätaitokilpailu
Saija Halme: Mitä metsä on?
Outi Rossi: Kaksi runoa
Simo Suominen: Metsä on tylsä
Mikko Solja: Kertokaa se Nilsille
Metsätaitokilpailu
Suoritetaan metsässä.
- Esitä, kuinka yhden puukuution jalostusarvo saataisiin nostettua miljoonaan euroon.
- Mieti, mihin tuotteisiin vaihtaisit metsän eliöt, reviirit, olemassaolon. Ostaisitko metsärahoilla esimerkiksi paljun, jättitrampoliinin, matkan? Vertaile kanahaukkaa ja jättitrampoliinia.
- Luettele sata (100) metsälajia, joista olisit valmis luopumaan.
- Kuvittele, millaista metsärunoutta ja -folklorea E. Lönnrot keräisi tämän päivän Itä-Suomesta. Voit sepittää näytteen.
- Kuvittele metsä ilman metsätalouspuhetta, mitä kaikkea alat nähdä, vai etkö mitään?
- Tartu puunoksaan. Mieti, onko puu sinun jatkeesi, sinun ansiotasi vai itsensä ansiota.
- Vie lapsi metsään. Kerro hänelle, millainen se oli ennen ihmistä. Jollet tiedä, kuvittele.
- Häivytä itsesi metsäkuvasta. Ole kuin et olisikaan, tai ole passiivinen tausta metsäeliöille. Koe, ymmärrä, esitä olevasi Toisenvarainen kuluttaja.
- Etsi metsästä noin 150-vuotias puu. Kuvittele, mitä paikalla tapahtui 1860-luvulla. Kuvittele, miltä tuntuu kasvaa ja olla 150 vuotta. Odota 150 vuotta.
- Kuinka monta maailmaa löydät metsästä?
- Kiipeä puun latvaan. Ui lammen poikki. Veistä puulintu. Ota tuijotuskilpailu kanahaukan kanssa. Syö 10 000 mustikkaa. Nouki yksitellen 100 000 männynneulasta.
- Luettele viisikymmentä (50) karhun (Ursus arctos) kiertonimeä. Selosta perinteisen pohjoisen karhurituaalin kulku ja merkitys, sekä karhun ja metsän yhteys.
- Avoin tehtävä: osoita metsäsivistyksesi.
- Riisu vaatteesi ja katsele ruumistasi: mikä siinä on metsän muovaamaa? Tunnustele mieltäsi ja moraaliasi: mikä niissä on metsätalouden muovaamaa?
- Käy lopuksi pitkällesi ja lahoa hitaasti.
Kaisa Illukka
Mitä metsä on?
Metsä. Aurinko siivilöityy pieninä pisteinä kasvoilleni. Pienet paljaat jalkapohjani tuntevat allaan viileän pehmeyden. Varvasta kutittaa. Puolukan varpu on jäänyt kiinni varpaiden väliin. Metsässä lämpö ja viileys ovat samassa tilassa samaan aikaan. Täti on mennyt kauppa-autolle ostamaan ruokaa ja jäätelöä, mutta minä olen yksin metsässä. Tai enhän minä siellä yksin ole. Olen siellä yhdessä puiden ja muiden kasvien, lintujen, jyrsijöiden ja hyönteisten kanssa. Ja esi-isien. Kenties jossain on kettu, susi tai karhukin. Mäntyjen rungot narisevat hiljaa ja kertovat pienelle tytölle tarinaansa. Tarinaa, missä metsä on Suomen kansan koti.
Metsä. Poikaystävä jätti sanomatta sanaakaan. Nieleskelen itkuani, on pakko päästä pois! Ilta jo hämärtää, kun viimein istun kannonnokassa metsän keskellä. Täällä on hyvä. Voin viimein päästää itkuni valloilleen. Huutaa ääneen. Metsä kuuntelee, ymmärtää ja lohduttaa. Eikä kukaan muu kuule.
Metsä. Esikoinen pääsee juuri ja juuri mäen päälle, kuopus kiukuttelee suksineen mäen alla. Mietin hetken, onko tässä mitään järkeä: umpihangessa keskellä metsää kahden hiihtämään opettelevan lapsen kanssa. Helpommallakin varmasti voisi elämässä päästä. Mutta metsä rauhoittaa mieleni. Tällaista se on. Olla äiti.
Metsä. Ikäkriisi. Mitä on tullut tehtyä, mitä on vielä tekemättä ja ehdinkö enää vai loppuuko aikani kesken? Kiinnitän hihnan koiran kaulapantaan, lähden ulos ja annan koiran johdattaa itseni metsään. Koira pysähtyy metsässä olevan siirtolohkareen viereen, istuu ja katsoo minua silmiin. Istun ensin alas lumeen ja sitten menen selälleni hankeen makaamaan. Kaukana on taivas, puiden latvusten yläpuolella. Liikenteen äänetkään eivät enää kuulu, on vain kuu, metsä ja hiljaisuus. Kunnes metsä alkaa kertoa, miten tähän hetkeen on tultu ja miten tästä jatketaan eteenpäin. Palaan kotiin levollisin mielin: aikaa vielä on.
Metsä. Seison hiljaisena metsän reunassa. Kauppa-auto ei ole kulkenut enää vuosikymmeniin ja tätikin laskettiin juuri haudan lepoon. Pieni tyttökään ei ole katsonut peilistä ainakaan sataan vuoteen. Kävelen syvemmälle metsään ja tunnen sen taas. Esi-isien läsnäolon. Ja tätikin on nyt heidän joukossaan. Hän kertoo, että täällä on hyvä olla. Metsässä.
Metsä. Hieraisen pari kertaa silmiäni. Silmänkantamattomiin näkyy sinistä superfoodia: mustikoita. Ja ennenkuin ihastuksissani saan edes vedettyä henkeä, näen myös pieninä plänttejä jotain oranssinruskeaa. Kanttarelleja! Täytän takkini toisen taskun mustikoilla ja toisen kanttarelleilla. Tänään herkutellaan!
Metsä. Hei, älkää nyt itkekö! Minä olen täällä. Tuhkana tässä rasiassa, jota uurnaksi kutsutaan. Kunhan vain nyt ripottelette minut metsään, olen aina metsään tullessanne luonanne. Tukenanne, turvananne ja lohtunanne. Ikuisesti.
Saija Halme
Kaksi runoa
1.
Metsässä sen huomaan
säärtä jutaa punkki
kuin minä metsää
verta haeskelemassa
ihon ohuinta kohtaa
siellä oksat ryöppyävät vadelmia
ja niiden silmäänsattumattomat
joiden jomotuksen illalla
sormenpäistä laskee
siellä paidattomat poikani väistelevät nokkosia
sormenpäät ojentuvat marjoja kohti
vievät niitä huulille
joilta äännähdykset ja mehu ryöpsähtelevät.
pian painavat suoraan läpi
vein tasanteelle vanhaa makaroonilaatikkoa
yöllä salaa
se maistui supikoirapentueelle
vaikka tarkoitin ketuille
äiti kyllä aina sanoi
ei se koirankaan suu tuohesta ole
tallin edessä koira nousi makuulta
käänsi korvat viistoon, heilutti häntää
laskin sille vesikupin.
ajattelin: kohta se ei enää tervehdi minua tuossa, noin.
hetken päästä laskin sen havuille
metsänreunaan kaivettuun kuoppaan
hetken päästä
hetken päästä
äiti eteisen portaiden päässä
essu edessä, silmät hymyjen pientareille käännettyinä
– tulithan sinä!
heilutti koiralle ja minulle:
juuri erotin kämmenen liikkeen
sairaalan ikkunan raossa, korkealla
peilissäkö nuo ojat kiemurtelevat?
jutaamme metsässä, pojat ja minä.
harmaat silmät kääntyvät katsomaan
vadelmien tuhrimista kasvoistasi
kenen silmät meistä katsovat
millä tähän rakkaudella kaadettuun tautiin
tarttua?
2.
Kaupunki neuvotteli kanssamme.
kaupunki neuvotteli kanssamme kauan
se neuvotteli kanssamme vaihtelevin äänensävyin
puolin ja toisin käytettiin ylä- ja alatyylisiä ilmaisuja
enimmäkseen tarkoitushakuisesti
kaupunki käveli kanssamme ryteiköissä
jääkarhukoru kaulassa heilahdellen.
keskustelimme kaupungin kanssa lahopuun määrästä
keskustelimme puiston käyttömääristä ja -tavoista
keskustelimme hakkuukierrosta
kaupunki ilmoitti: jos tahtoo asua metsässä
on paras muuttaa maalle
kaupungin mielestä kaupungin metsissä riittää palokärkiä
se, että kaupungin toimenpiteiden tuloksena
”meidän” palokärki ”menee jonnekin muualle”
ei ole merkittävää
merkittäviä kaupungin näkökulmasta eivät ole myöskään
”meidän” kanahaukka pohjantikka tai huuhkaja
jotka nekin voivat ”mennä muualle”
kettu palaa pesälleen vaikka sitä kävisi
vuosittain pyssyllä ronkkimassa, kaupunki tiesi kertoa
kaupungin näkökulmasta merkittävää on, luonnollisesti,
turvallisuus
yli satavuotiset jättiläiset voivat myrsky-yönä kellahtaa
tappaa.
olemmeko henkilökohtaisesti varautuneet tähän, kaupunki kysyi
henkilökohtaisesti, vastasimme
tilastollisten tosiasioiden valossa
emme ole tottuneet pelkäämään puita
mihin ihminen tarvitsee vanhoja puita?
kaupunki ei niitä tarvitse.
monet muut eliöt tunnetusti
moneen
huuhtoakseen suonistaan rähmän
joka häntä, ahmaa ajaa
harha harhasta harhaan
omin käsin vuolemaansa käpälälautaan
tiedottomuuden nälänharmaisiin vesiin
suupala vain
vanhan puun kuollut kieli
uurtelee maisemaan jatulintarhan
ajatuksen vetelehtiä
haravoida hajamielisiä kasoja
kuusensiemenenkeveitä
siipiin aminohapoin tatuoitu:
kutsumuksena olla yksi
kahdeksastasadastatuhannesta
kaarna narahtaa asiansa
tulevaisuudenlupaukset loukkaisivat niitä
reumaattiset sormet puhkovat
avaruuden valottomuutta
pihkapisarat valuvat
taipuvat, keinuvat
mitä pystyvät silmäsi näkemään?
tässä tuulessa
voideltuna
loppujen ja alkujen
korpinsiivellä
nyt se kiepsahtaa itsensä ympäri
hetken
kaiken
pelätä?
kunnioittaa,
jumalia
Outi Rossi
Metsä on tylsä
… ja sen takia sen suojeleminen tuntuu välillä ylivoimaiselta. Metsä ei tuota trendikkäitä startup-yrityksiä, ja jos se tuottaisi, metsiä tuettaisiin enemmän kuin olisi taloudellisesti perusteltua. Jos metsä tuottaisi silkkaa abstraktia talouskasvua, kaikki kaupungit ja ihmisten elämän edellytykset raivattaisiin eeppisten metsäviljelmien tieltä. Jos metsä voisi käydä runollista taistelua suomalaisen kansallistunnon puolesta loputtomia venäläislaumoja vastaan, metsää ostettaisiin mittakaavassa, johon suomalaisilla ei yksinkertaisesti olisi varaa. Ikävä kyllä metsä tuottaa vain happea, ja se suojelee meitä ainoastaan koko planeettaa uhkaavalta ilmastonmuutokselta.
Ei siis ole mikään yllätys, että harmaan byrokratian eloton pesä, Euroopan Unioni, saattaa joskus epähuomiossa suojella myös metsiä. Eihän Brysselissä edes tajuta, että metsäfirmat voivat tehdä metsällä kapitalistista kauppaa, joka puolestaan tuottaa protestanttisesti hyveellistä metsätyötä, joka puolestaan tuottaa rahaa ja kaupattavia hyödykkeitä. Metsien virkistyskäytöllä on sellainen ikävä puoli, että se ei tuota yhtään niin paljoa rahaa, kuin kokonaisten mannerten muuttaminen Mordorin kaltaiseksi mytologiseksi joutomaaksi. Brysselin kokoisessa teollisessa suurkaupungissa ymmärretään metsäteollisuuden suhteen varmaankin yhtä vähän, kuin Helsingin metropolialueella.
Tätä kirjoitusta ei pidä ymmärtää kaikessa sarkasmissaan väärin. Puunhalailu ja ylenpalttinen metsien romantisointi nimittäin on myös omalla tavallaan harhaista. Tietenkään metsät eivät ole pelkkiä kukkaketoja väriloistossaan, söpöjä kettuemoja hoitamassa poikasiaan tai ihania kesäiltoja laavunuotiolla. Metsä on vähintäänkin samoissa määrin myös raamatullisen mittakaavan hyttysparvia, ravintoketjun sisältämää säälimätöntä väkivaltaa ja jatkuvaa kulkutautien tartuntariskiä.
Jutun juoni tässä onkin huomauttaa, kuinka meillä ihmisillä on välillä todella kummallinen päähänpinttymä, jonka mukaan metsällä on velvollisuus olla muutakin kuin elämän väistämätön ehto. On todennäköisesti täysin totta, että metsäteollisuuden alasajo tarkoittaa alenevaa bruttokansantuotetta ja siten lamaa kapitalistisessa taloudessa. Niin ikään on aivan varmaa, että todella johdonmukainen ympäristöpolitiikka on poliittinen itsemurha missä tahansa edes pinnallisesti demokraattisessa yhteiskunnassa. Se mikä herättää minussa hämmennystä, on kuinka näitä toteamuksia kohdellaan, ikään kuin ne olisivat oleellisia tai edes marginaalisesti kiinnostavia huomautuksia.
Ikävä kyllä metsä ei ole meille velkaa ratkaisuja, joissa me saisimme säilyttää elinkelpoisen planeetan ohella myös kapitalistisen ja demokraattisen yhteiskuntamallin. Yrittäminen ei tietenkään ole kiellettyä, mutta vaatii aivan omanlaistaan julmuutta ja häikäilemättömyyttä riskeerata koko ihmiskunnan olemassaolo vain siinä orastavassa toivossa, että länsimainen maailmankuva saisi säilyä ilman mittavia muutoksia.
Loppupeleissä ihmiskunta tulee huomaamaan kuinka ympäristö, metsä mukaan lukien, tulee tasapainottamaan tilannetta muutoksilla, jotka tuovat ennennäkemätöntä kurjuutta ja kärsimystä ihmislajille. Näin siis ainakin, ellemme ota ympäristöpolitiikkaa vakavasti juuri näinä vuosina. Metsä on sillä tavalla hieman tylsä elinkumppani.
Simo Suominen
Kertokaa se Nilsille
Metsä on tie, elämä, totuus.
Biotalouden madonluvut loihtivat toiveunia
jatkuvasta talouskasvusta
kohti kiihtyvää tuhoa
mutta mitäpä rahan sokaisema pukumies
elämämme perusteista välittäisi?
Metsä ei ole valuuttaa, vaan elävä maailma.
Jos ei näe metsää kuutiometreiltä,
ei näe myöskään sen aitoa arvoa.
Suomalaiset ovat metsäkansaa,
ainakin jotkut meistä. Taloususkon jyrätessä
yrittäkäämme olla hiiltymättä.
Metsä ei ole resurssi, vaan sielumme peili.
Avaa silmäsi, elä, hengitä. Viimeinkin.
Mikko Solja