Vihreä Elämänsuojelun Liitto ry järjestää kaikille avoimen kirjoituskilpailun teemalla kaivoskokemukset.

Onko kotisi jäänyt tai ollut vaarassa jäädä kaivoksen alle? Oletko joutunut kokemaan tutun maiseman muuttumisen avolouhokseksi, tai onnistunut suojelemaan jonkin paikan kaivostoiminnalta? Tai ovatko kaivokset jossain kaukana, mutta tunnet surua elämäntavasta joka kuluttaa metalleja yhä kiihtyvällä tahdilla? Keräämme tarinoita siitä, miltä kaivoksen tulo lähelle tai kauas tuntuu. Kirjoitusten tyyli on vapaa.

Lähetä kirjoituksesi viimeistään 15.8.2021 sähköpostitse osoitteeseen info@vesl.fi. Voittajakirjoitus julkaistaan Elonkehässä ja palkitaan 200 euron julkaisupalkkiolla.

Voittajiksi valittiin Elsa Lankisen runo Etsitään kotia kohteesta: Kainuu sekä Johanna Hartikaisen kirjoitus Oi nouse, Saimaa, näytetään maailmalle. Onneksi olkoon!

---

Etsitään kotia kohteesta: Kainuu

Kaivosvarauksia ei ole merkitty
myynti-ilmoituksiin, ei rasitustodistuksiin.
Oliko täälläkin jotain?

Puolisoni, isäni, anoppini tehtailevat kirjelmiä korkeinpaan hallinto-oikeuteen, vertailevat vesistölupien raja-arvoja ja vaikutusten arviointeja.
Kuka puoliammatikseen, kuka mielenterveyden uhalla, vuosia, vuosikymmeniä.

Ihmisen elämä ei ole irronnut ajan kulusta.
Tuntemiseen ja kiintymykseen syvälle juurtuvan
paikkasuhteen ehtii solmia vain muutamien kanssa.

Katselen valtauskarttoja kuin lasta rannassa.
Uidaan tänään jossain muualla.

Kaupungin seiniin on maalattu vaaramaiseman ylle
eino leinoja ja joukahaisia,
ei purkuputkia, ei rikintuoksua.
Valtatien varrella tuttu tiekyltti
on vaihdettu firman nimeen.

Maasta nousee höyryä.

Onko sekin etuoikeus
että on saanut hetken elää maisemaa,
jota ei enää ole?

Elsa Lankinen

---

Oi nouse, Saimaa, näytetään maailmalle
Teksti Johanna Hartikainen

Syksy 2021
Satuitko näkemään vuosi sitten kesällä uutisissa Telkkälän vanhan kaivoksen, jossa oli kirkkaan turkoosia vettä? Lumoavaa, eikö totta? Se on ihan lapsuuskotini vieressä, pihasta vain mäki alas, niin ollaan vanhan kaivosmontun portilla.

Uutiskuviin pääsivät myös ruosteenrusehtavat kivenlohkareet. Ne ovat kaivoksesta kuskattuja ylimääräisiä murikoita. Niitä on kolmen setäni kotitalolle menevän pikkutien toisella puolella iso kasa. Pohjimmaiset ovat kai jo 60-luvulta, koska minulle kasa on ollut siinä aina.

Kivikasan huipulle vei tie, se oli lapsena erikoisinta. Kasalle, jolla ei oikeastaan ollut mitään. Siellä vain käytiin katsomassa kauas. Kiipesimme sinne mummin kanssa eväsretkelle. Meillä oli voileivät ja retkipullossa mehua, siskolle pinkkiin muovimukiin, minulle keltaiseen emalimukiin, mummin mukia en muista, mutta meillä oli tosi mukavaa.

Maailma melkein häikäisi. Niin kovasti aurinko silloin paistoi. Ja vesi, joka oli noussut pohjan lähteiden kautta kaivosmontun täytteeksi, näytti ylhäältä, kasan päältä katsottuna ihan turkoosilta, kuin piirroselokuvissa timantit. Voiko sellaista vettä ollakaan! Se värittyi tiukasti lapsuuteni sielunmaisemaan.

Entä kylätie sitten? Se oli kel-tai-nen, sitä en oikein käsitä vieläkään. Toki asialle on tieteellinen selitys: maan värjää rautaoksidi, joka näyttäytyy siellä missä kallioperässä on malmia. Syksyn sateissa väri korostui, kun hiekkatie liejuuntui. Keltaiset täplät sotkivat pienten pyöräilijöiden vaatteet. Keltaista kuraa, lapsen silmissä ihmeellistä ja ihanaa, äidille pyykkiä ennustava kammotus.

***

Kevät 1988
Tänään miehet tulevat. Mitä kaikkea ehdin leikkiä aamulla ennen sitä? Isä keittää kahvin termokseen, voitelee leivät. Retkissä parasta on eväät. Ja tuo isosiskon vanha reppu on aivan täydellinen eväille. Kyljessä on iso Mikki Hiiri. Jostain syystä isä oli halunnut punapöksyisen pallokorvan piiloon. Äiti oli ommellut päälle taskun keltaisesta muovimaisesta kankaasta. Isä sanoo, ettei Mikki taida oikein sopia aikuisten reppuun, sillä siitä tuli nyt yhtäkkiä aikuisten reppu. Koska jotain on tekeillä. Isä pakkaa reppuun eväänsä.

Miehet tulevat, isä lähtee. Illalla kuulen vain sanan sieltä, toisen täältä. Ymmärrän sitäkin vähemmän. Retkellä kierrettiin laajaa aluetta, kartoitettiin, miten paljon maan sisällä on malmia. Mal-mi-a, mitä se on? Arvokasta kiveä. Sitä halutaan kaivaa esiin niin kuin joskus silloin, kun minua ei vielä ollut.

Timanttivesi pumpataan pois, vanha kaivostunneli avataan, kiemurrellaan entistä syvemmälle maan alle ja pam! Räjäytetään. Isä saa sieltä työtä, isä ei sitten enää ole kotona niin paljon. Kenen kanssa sitten leikin koiraa? Mummi ei aina jaksa, mummi kun on jo vanha. Päivät muuttuvat, ja se jännittää. Huomaan, että isääkin vähän.

Kohta meidän mäen alle tuodaan työmaakopit, tehdään tunnelit. Tauoilla äijät keittävät kahvia, vahvaa kuin tärpättiä, lyövät korttia, vitsailevat. Hiki haisee. Ja tupakka. Ihmettelen natsoja koppien pihalla. Säikähdän, kun joku miehistä yrittää jututtaa. Suusta puuttuu monta hammasta. Eivät kai ne ole kaivokseen kadonneet?

Isällä on nyt uudet kaverit, joista osa on muuttanut työn perässä ja asuu viikot lainakodissa. Heillä on siniset haalarit, joissa lukee Outokumpu. Leveät oranssit vyöt, joissa on turvaköysiä varten metallireunaiset reiät. Keltaiset kypärät, joissa on kirkas lamppu. Isot rukkaset, järeät turvasaappaat, jotka nielaisevat jalkani nivusia myöten ja tuskin jaksan nostaa niitä. Vaatteissa ja varusteissa tuoksuu jokin jännittävä. Harmaan kiven pöly? Tai ehkä ne aineet, jotka maan alla räjähtävät silloin, kun meillä kotona ikkunat helähtävät.

Isä on päivät poissa, joskus yölläkin. Jonkun täytyy päivystää. Maan alla on vaaroja. Jos varoitusvalo syttyy, pumppu ei toimi, ja silloin täytyy käynnistää varapumppu. Muuten tapahtuu jotakin vaarallista. Räjäyttäminenkin voi olla vaarallista. Onneksi isälle kerrotaan siitä kaikki. Isä käy koulutuksessakin, oikein Outokummussa asti. Sinä viikonloppuna äiti laittaa ruokia, joita meidän muiden vatsa kestää mutta isän ei.

***

Vinotunneli ulottuu 220 metrin syvyyteen. Räjäytetään, louhitaan, kuorma-autot jyrräävät kapealla keltaisella kylätiellä. Ajetaan kiveä montusta kolmessa vuorossa, kaiken yötä, kaiken päivää. Lautta kuljettaa malmin Enonkosken kaivokselle rikastettavaksi.

Vuosina 1989–1992 Telkkälän kallioperästä lohkottiin ja vietiin Enonkoskelle yhteensä 394 065 tonnia kiveä. Malmin pitoisuus oli 1,41 prosenttia nikkeliä ja 0,35 prosenttia kuparia. Malmista saatiin 48 627 tonnia NiCu-rikastetta ja sen Ni-sisältö oli 4960 tonnia.

***

Ihminen määrää ja säätää, rajaa ja muovaa, hallitsee. Maailman perustukset ovat olleet valmiit aikojen alusta asti: paikoillaan vesi, ilma ja maa. Kuilut, kalliot, maata koholla mäkenä, vuorena, tuossa laaksoa. Maan päällä mitä maa kantaa, kattona taivas ja ääret. Maan sisällä uumenissa: mitä muuta missä, piilossa?

Ihminen tutkii, kaivaa, sen aloittaa jo lapsi hiekkalaatikolla. Mitä voi löytää? Jos tarpeeksi kaivaa, ulottuuko Kiinaan asti, maapallon toiselle puolelle – ja eletäänkö siellä pää alaspäin? ”Ihminen käy käsiksi kovaan kallioon ja kääntää nurin vuoret, perustuksia myöten, hän louhii tunneleita kallioon, ja niin tulevat maan aarteet ihmissilmien iloksi”, kerrotaan jo Raamatussa.

Ihminen keksii konstit, keinot ja kojeet päästä syvemmälle, löytää enemmän, päästä ääriin ja sisuksiin. Kalliota poraamalla kajoaa piilotettuun, kätkettyyn. Mitkä aineet ja aarteet! Mitä tämä on? Mitä tällä voisi tehdä? Kelpaisiko, sopisiko, olisiko arvokastakin, kun kiiltää näin erikoisesti?

Tulevien vuosikymmenten oviin kolkuttelevat keksinnöt, löydöt. Hyötyä, etua, rahaa, käyttöä tavoittelee. Tahtoo valmistaa. Raaka-aineita tarvitsee, arvelee tarvitsevansa. Kai tämä on minulle tarpeen, minun käytettäväkseni, kun on tänne kallion loveen pantu.

Ihminen keksii, innovoi. Ihminen on ilmiliekeissä, asian harteilla, näkee kauas, kurkottelee. Minä ylsin tällaiseen, onpa ihmeellistä! Ihminen saa solmittua sopimuksen, pääsee rahoiksi, lyömään leiville, saa leipää pöytään, päälle voita. Lisää tätä, suotko maa?

Akkuihin ainesta. Ajatella! Joskus mentiin hevosella. Nyt kilometrit viuhuvat silmissä, alla. Mennään lujaa, kauas, kauemmas. Sähköllä! Ei tarvita niin paljon bensaa, tämä meno ei yhtä lailla saastuta.

***

Nikkeli-sanan historia juontaa juurensa Saksan kaivostermeihin liittyvään slangiin. Sanaa Kupfernickel käytettiin sekä peikosta, joka pilasi kuparimalmin vieraalla aineella, että malmista, joka miellettiin ”pilatuksi kupariksi”. Kun tuo ”pilaava aine” tunnistettiin uudeksi metalliksi, se nimettiin nikkeliksi (saks. nickel).

Geologian tutkimuskeskuksen laskelmien mukaan Suomen kallioperässä on niin paljon nikkeliä, että sillä voisi vaihtaa miltei koko Espanjan autokannan sähköiseksi. Nikkeliä riittäisi peräti 24 miljoonaan sähköauton akkuun. Suomea onkin kiikaroitu ”akkujen mahtimaana” juuri maaperästämme tehtyjä runsaita nikkeli-, litium- ja kobolttilöydöksiä silmällä pitäen.

***

Zen caféta mukaillen: Eipä tiennyt tyttö, kuinka monta askelta on alttarilta kolmen lapsen äidiksi ja miehen päätökseen hankkia hybridiauto. Eipä tiennyt, ei, että matkustaisi vielä jokaisen kolmituntisen kyläreissunsa sinne lapsuusmaisemaansa, Telkkälän kaivoksen kupeeseen a) nimenomaan kulkimella, joka saa osittain voimansa b) nimenomaan akusta, joka on koostettu osittain c) nimenomaan nikkelistä, jota on louhittu d) nimenomaisesta kaivoksesta. Olen edelleen yksi ympäristön vihollisista, myös autoillessani. Olen ymmälläni.

Kaivostoiminnassa on puolensa ja puolensa. Etenkin vastuunsa. En ole enää se lapsi, jonka ympärillä asiat vain tapahtuvat ja muun mukana tulee hyvääkin: isälle töitä, kylän lapsille taksikyyti osaksi koulumatkaa kuormureiden kivirallin tähden, superjännittävät kurkistukset maan alle Hiluxin ratin takaa, ja ne lumoavat turkoosit laineet, punaiset kivet, keltainen kylätie.

Oletamme lapsuusmaiseman säilyvän, turvaamme tuntemaamme tuttuuteen, siihen mikä on aina ollut. Ajamme siinä uskossa, että hybridiautomme kuljettaa lapsemme mummolaan, lähistöllä ovat paikoillaan kivikasa, monttu, verkkoaita, timanttivesi. Mutta entä jos jonakin päivänä eivät olekaan?

En ole enää se lapsi, jolle ovat aina olleet olemassa ne kolme taiansävyistä väriä tutulla pienellä kylällä. On aika puhaltaa nostalgian taikapölyt pois. On aikuisen aika opetella ottamaan selvää, rohjeta ottamaan kantaa, käyttää oikeuksiaan vaikuttaa ja valittaa. Tieto lisää tuskaa, mutta ei sille voi kääntää selkäänsä, mikäli haaveilee kesistä, jolloin tulevatkin polvet voivat vilvoitella polviaan puhtaan, sinisen Saimaan aalloissa.

Toistaiseksi katselen tänäkin perjantaina rakkaimman maisemani, Saimaan, kauniita rantoja, vesiä ja niistä heijastuvia ilta- ja aamuruskoja etänä. Olen yksi 26 538 jäsenestä Facebookin julkisessa Saimaa ilman kaivoksia -ryhmässä, jossa juhlistetaan Saimaata kuvin perjantaisin. Ympäristöriskit hiipivät tajuntaani, tekevät pian valtausvarauksen maailmankuvaani. Mitä voin tehdä, miten ottaa kantaa? Miten antaa rakkauden puhua ja toimia puhtaan maiseman puolesta? Oma kartoitukseni on alkanut.

Lähteet:

Outokumpu Mining. 14.10.1992 raportti: Telkkälän malmin louhinta.
http://www.tupa.gtk.fi/raportti/arkisto/001_3134_hop_opi_92.pdf (luettu 13.11.2020)

”Mies lähetti kaivosyhtiölle kivinäytteen pihapiiristään ja osti palkkiorahoilla mopon – talo meni
alta, kun kaivos lopulta rakennettiin”. Etelä-Saimaa 20.7.2020.
http://www.yle.fi/uutiset/3-11454097 (luettu 7.11.2020)

”Pertti Lamberg torjuu ilmastonmuutosta ja avaa litiumkaivosta Pohjanmaalle – Tarmo Mård pelkää
lapsuuden jokensa menevän pilalle” Ylen uutiset 24.6.2019. http://www.yle.fi/uutiset/3-10834826 (luettu
13.11.2020)

”Sähköauton akku on epäekologinen ja siksi nyt on kehitteillä ilmastoystävällisempi vaihtoehto,
suola-akku, joka saattaa olla suuri pelastajamme” Ylen uutiset. 4.7.2019. http://www.yle.fi/uutiset/3-
10853858 (luettu 13.11.2020)